El Nido 23.1 – 29.1.2018

Myöhäinen lähtö El Nidoon ei juuri haitannut, koska pakettiauto oli huomattavasti parempi kuin Port Bartoniin mentäessä. Markus oli kyllä varannut paikan etupenkiltä, mutta lähdön koittaessa hän ei sitä kuitenkaan saanut. Itse kuuntelin Isän antamaa äänikirjaa koko matkan ajan, joten neljä tuntia vierähti melko kivuttomasti. Vieressäni istujalla oli sama ongelma kuin minulla aikaisemmin, eli hän torkahteli jatkuvasti ja oli myös pahoillaan aiheuttamasta häiriöstä.

El Nidossa meinasimme aluksi kävellä majapaikallemme Clifftower Apparatelleen, mutta tricycle kyyti maksoi vain 50 pesoa (vähän alle euron) puolentoista kilometrin matkalle, joten päätimme hyödyntää tilaisuuden. Clifftower on luonnollinen nimi hostellille, koska El Nidoa ympäröi korkeat kalliot, jotka ovat jo nähtävyys itsessään. Täällä ”tuktukeja” sanottiin tricycleiksi, mutta niiden ulkomuotokin on hiukan erilainen. Tuktukeissa mopo tai moottoripyörä on hytin edessä, mutta tricycleissä hytti on mopon vieressä. Usein tricyclet olivat tuunattuja näyttämään autoilta. Tricyclien tuunaus on varmasti samanlaista touhua kuin autojen tuunaus amiksille Suomessa. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että tuktuk kyyti on huomattavasti mukavampi kuin tricycle kyyti.

Hostellimme oli ihan hyvä ja huoneessamme oli ilmastointi (luksusta). Tällä kertaa yövyimme dorm-huoneessa, joka oli kahdeksalle hengelle. Dorm-huoneet ovat helppo tapa tutustua muihin matkustajiin ja monesti ihmiset ovat mukavia sekä samanhenkisiä, tämäkään tilanne ei ollut poikkeus. Kävimme huonekavereidemme kanssa syömässä ja oluella muutamaan otteeseen. Slovakialainen software developer kävi kanssamme syömässä miltei joka ilta ja pyysi meitä myös käymään hänen luonaan joskus, mikäli haluaisimme nähdä Slovakiaa ja Tšekkejä paikallisen opastamana. Huoneemme oli muuten hyvä, mutta aamuisin huomasin olevani täynnä jonkin ötökän puremia, mahdollisesti luteita, mutta puremakohdat vaikuttivat hiukan erilaisilta kuin googlen kuvahaun kuvissa. Toivottavasti puremia ei enää esiinny, kun vaihdamme paikkaa.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä El Nidossa menimme taas Island hopping-kierrokselle, joita tarjottiin joka kadunkulmassa. Aamulla ranta oli täynnä veneitä, jotka veivät turisteja katsomaan laguuneja ja koralleja. El Nidon kierros oli noin kaksi kertaa kalliimpi kuin vastaava Port Bartonissa, mutta se oli myös huomattavasti parempi. Laguunit ja korallit olivat aivan uskomattomia varsinkin, jos sinne pääsi vierailemaan niin, että paikka ei ollut täynnä turisteja. Vesi oli myös hiukan kirkkaampaa kuin Port Bartonissa, joten snorklaaminen oli miellyttävää. Monissa paikoissa oli mahdollisuus vuokrata kajakki, jolla pystyi melomaan laguuneissa, mutta budjettimme takia menimme laguuneihin uimalla/kävelemällä. Ensimmäinen pysäkki oli Small Lagoon. Lähdimme uimaan muiden veneiden ohitse, koska niitä oli useita meidän ja Small Lagoonin välissä. Päästyämme laguunin lähelle säikähdin, kun tunsin näykkäyksen jalassani. Näykkäykset jatkuivat ja huomasin vedessä olevan noin kämmenen kokoisia kaloja, jotka hyökkäsivät, mikäli meni niiden lähelle. Oppaamme tuli viereemme kanootilla ja sanoi niiden olevat ”territorial fishes”, eli ne puolustivat omaa aluettaan tunkeutujilta. Laguuni oli kaunis, mutta paluumatka veneelle oli pelottava, koska tiesin, että kalojen puremilta ei voinut välttyä. Loput kierroksesta oli huomattavasti mukavampi, koska purevia kaloja ei ollut niin paljon. Voisin antaa vinkkinä vielä, että kierrokselle mennessä kannattaa vuokrata rantakengät, joilla voi kävellä meressä, koska pohjassa saattaa olla teräviä kiviä/merisiilejä.

En olisi uskonut, että tekisin tätä vielä tässä vaiheessa elämääni, mutta ilmoittauduimme sukelluskurssille. Sukellusohjaajamme olivat hollantilainen vanhempi pariskunta ja filippiiniläinen nuorempi naishenkilö, joka oli suorittamassa sukellusopettajan tutkintoa. He olivat erittäin mukavia ja olen iloinen, että valitsimme kyseisen sukellusliikkeen. Liikkeen nimi oli SeaSphere. Pariskunta asui dominikaanisessa tasavallassa ja sukellus oli vahvasti osa heidän elämäntyyliään, vaikka olivat ehkä hiukan yli 60 vuotiaita. Voin suositella paikkaa lämpimästi, mikäli haluaa sukeltaa El Nidossa.

En ollut oikeastaan ikinä edes ajatellut sukeltamista, mutta Markuksen isä oli kova sukeltamaan ja hän oli innoissaan asiasta, joten se tarttui myös minuun. Ensimmäinen päivä kurssista oli pelkkää teoriaa luokkahuoneessa (kuulemma tässä sukelluskoulussa kukaan ei ollut suorittanut teoria osuutta yhtä nopeasti kuin me), mutta kaksi seuraavaa päivää oli ihan oikeaa toimintaa merellä. Aluksi merellä tehtiin useita harjoituksia, kuten regulaattorin vaihtoa ja mitä pitää tehdä, jos maski lähtee pois päästä yms. Olin lukenut niin paljon sukellusonnettomuuksista, joten minua ehkä jopa jännitti hiukan, kun huomasin sukeltamisen olevan helppoa, jännitys oli jo poissa. Pääsimme nopeasti sukeltamaan harjoitusten jälkeen ja aluksi tunne hengittää meren alla oli jotain aivan käsittämätöntä. Seuraavat pari päivää sukelsimme eri kohteissa maksimissaan 18 metrin syvyydessä ja monesti sukelluksen lopussa jäimme tekemään pohjaan joitain harjoituksia, mikäli tankissa oli ilmaa vielä jäljellä. Näimme paljon kaikenlaisia kaloja ja merikilpikonnia sekä kuulemma samanlaisen rauskun, joka tappoi Steve Irwinin. Rauskun nimi oli ”Blue spotted stingray”, eikä se ollut edes kovin iso, mutta piikki sen pyrstössä oli melko pitkä, jolla se lävisti krokotiilimiehen sydämen. Tosin yksilö, joka hänet tappoi, oli huomattavasti isompi. Ekstra jännitystä sukellukseen toi vatsan antamat merkit epänormaalista toiminnasta, jotka erityisesti huolestuttivat ollessamme 18 metriä pinnan alla, mutta onneksi se kuitenkin meni aina nopeasti ohi. Olen tästäkin huolimatta todella tyytyväinen, että osallistuimme kurssille ja aiomme sukeltaa hylkyjen luona seuraavassa kohteessamme Coronin saarella.