Apex loma (Ylläs, Pallas, Kilpisjärvi, Tromssa) 27.3-5.4.2025

Minta, Miska, Arttu, Mikko, Aleksi ja Eemil Gorzelvtindenin huipulla.

Tää reissu on ollu yleensä vuoden kohokohta ja sitä se oli todennäköisesti myös nyt. Ollaan jo muutama vuosi putkeen keväällä reissu Lappiin suunnilleen samalla kokoonpanolla. Tällä kertaa mentiin vähän pidemmälle ja kohteeksi valittiin Tromssa. Mukaan reissulle lähti Mikko(minä), Eemil, Miska, Minta, Arttu ja Aleksi. 

Emme suinkaan menneet suorinta reittiä Tromssaan, vaan matkalla oli muutamia pysähdyspaikkoja ennen lopullista määränpäätä. Arttu ja Aleksi saapuivat Kolariin jo 26.3, joten pääsimme ottamaan vähän varaslähtöä lomaviikkoon ja testaamaan uusia välineitä. 

Torstaina 27.3 minulla ja Artulla oli vielä työpäivä, joten lähdimme heti iltapäivällä mäkeen, kun pääsimme irti töistä. Taisin olla vähän liian innoissani lähtiessä, kun Kesängin (517) parkkipaikalla huomasin, että skinit ja hanskat olivat jääneet kämppille. Hakuun menisi yli tunti, joten päätin lähteä kävellen ja kantaa splitboardin kainalossa. Onneksi Artulla oli ylimääräiset hanskat, joilla pärjäsin hyvin. Reittiä piti vähän optimoida, niin että pääsisin hyvin kävelemään ylös, joten päätimme nousta ylös Pirunkurua. Pirunkuru on suhteellisen jyrkkä nousu, joten se oli hyvä lämmittely reissua varten. Lunta oli melko huonosti, niin pysytyin kävelemään hyvin myös Kesängin päällä. Laskimme Kesängin itäreunan alas, jossa oli sen verran lunta, että mun piti ryömiä ylös samalla, kun kaverit menivät hiihtäen. Lumi oli onneksi sen verran kosteaa jarrulunta, että laskeminenkaan ei ollut nautinnollista, joten päätimme lähteä ensimmäisen laskun jälkeen takaisin parkkipaikalle.

Arttu ja Mikko Kesängin päällä.

Illalla kaikki olivat saapuneet Kolarin päämajaan (minun ja Vilman kevät majoitus), niin pääsimme perjantaina aloittamaan reissun ja lähdimme kohti Pallasta. Pallaksella oli oikein mainio keli, aurinko paistoi ja tuultakin oli sopivasti leijalautailuun. Tämäkin oli hyvä harjoitus viikkoa varten. Leijasessio alkoi vähintäänkin mielenkiintoisesti, kun Aleksi sai leijan heti alussa puuhun ja leija alkoi iloisesti tekemään looppeja. Leija oli kerennyt tehdä ehkä noin 50 kierrosta, kun Miska pääsi apuun ja pojat saivat leijan narut irti puusta. Aleksilla menikin tovi narujen selvittelyssä, mutta pääsi sitten lopulta harrastamaan. 

Aleksi Pallaskeron ja Palkaskeron välissä.

Mintalla oli kanssa hiukan vaikea startti. Hänellä tippui leija ja hän lähti siirtämään leijaa parempaan launch-paikkaan. Siirron aikana narut menivät pahasti solmuun, jonka selvittelyssä meni varmaan ainakin tunti. Pääsimme myös harjoittelemaan tunturiliitoja Palkaskeron seinämillä. Miskalla oli yksi vähän isompi ilma, joka johti hiukan hallitsemattomaan alastuloon. Näin vain tilanteen lopun, kun Miska lentää ilmojen halki ja osuu pystyssä olevaan lumilautaani. No lumilauta lähti valumaan kohti alamäkeä, mutta onneksi Minta sai sen napattua. Miskan jäikin sattumuksen jälkeen vähän vetämään henkeä ja jatkoi narujen selvittelyä Mintan kanssa. Jotta asiat eivät olisi sujuneet liian helposti, niin juuri ennen Mintan uutta starttia kävi pahin vahinko ja lumilauta lähti liukumaan alamäkeen. Tällä kertaa ei ollut kukaan nappaamassa lautaa kiinni. Kun hakee laudan muutaman sadan metrin päästä alamäestä ja kiipeää takaisin, niin muistaa jatkossa laittaa sen tukevasti lumeen. No nämä virheet oli parempi tehdä tutussa ympäristössä Pallaksella kuin isommissa mäissä Norjan puolella. Vaikka päivä oli tapahtumarikas, niin pääsimme hyvin harrastamaan. Kävimme topittamassa Pallaskeron (645), Palkaskeron (705), Pyhäkeron (775) ja Taivaskeron (809). Vilma sai todennäköisesti eniten kilometrejä, kun muut selvittelivät naruja ja juoksivat lumilautojen perässä. 

Vilma kävi ensimmäisenä Palkaskeron topissa.

Eemil ja Arttu Taivaskerolla Olympiatulen sytytyspaikalla.

Pallakselta matkamme jatkui Kilpisjärvelle. Vilma lähti takaisin kämpällemme Kolariin ja muut jatkoivat reissua pohjoiseen. Kilpisjärvellä vietimme yhden yön ja kiipesimme Jehkaksen (960) päälle. Jehkas on helppo vapaalaskupaikka, joka on myös mukava starttipaikka leijalautailuun. Tällä kertaa ei ollut tuulta, joten ylös mentiin täysin lihasvoimin. Arttu joutui jättämään kiipeämisen hiukan kesken, koska oli hankkinut rakot edellisenä päivänä. Lunta oli topissa asti, mutta emme päässeet laskusta juuri nauttimaan, koska näkyvyys katosi täysin juuri ennen laskua. Näkyvyys oli niin huono, että yksi lasku riitti päivän aktiviteetiksi. Siitä suuntasimme vielä Kilpparin K-markettiin ruokaostoksille ja kohti Tromssaa.

Arttu, Miska, Minta ja Eemil nauttimassa aamuauringosta.

Jehkakselta hävisi näkyvyys. Mikko kuvassa.

Tulopäivänä Tromssassa oli lumimyrsky, mutta se olisi heti seuraavana päivänä ohi. Lunta oli tullut vähintään 20 cm ja aurinkoakin luvattiin siniseltä taivaalta, joten ei siinä muuta vaihtoehtoa ole kuin lähteä mäkeen. Olemme suhteellisen kokemattomia vapaalaskijoita, joten päätimme aloittaa helposta kohteesta. Ensimmäinen kohde oli Ullstinden (1078). Kun pääsimme kohteeseen, oli pysäköintipaikan löytäminen haastavaa. Ullstindenin parkkipaikka oli aivan täynnä. Huomasimme, että ski touring oli selvästi suosittua täälläpäin maailmaa. Norjalaisilla on aktiviteetille myös oma terminsä ”Top tur”. Rinteessä oli kymmenittäin ylöspäin hiihtäjiä. Oli kaveriporukoita, perheitä ja joillain oli jopa koirat mukana. Kyseessä ei ollut siis, mikään uniikki extreme kokemus, vaan tavallinen sunnuntai retki. Siis ainakin, jos norjalaisten menoa seurasi. No keli oli mahtava ja uutta lunta oli paljon, niin se oli varmasti houkutellut kansaa paikalle.

Norjalaisia nauttimassa hienosta sunnuntai päivästä.

Tämä oli itsellenikin pisin nousu tähän astisessa elämässä. Noin 1000 vertikaalimetriä ylöspäin ja aikaa siihen kului 3–4 h. Nousua ei helpottanut se, että Artulla oli edelleen kipeät rakot jalassa. Arttu antoi itselleen 10 % todennäköisyyden, että hän pääsee huipulle asti. No vastoin todennäköisyyksiä Arttu taisteli kivun sekä väsymyksen läpi ja pääsi toppiin. Topissa otimme oman aikamme, nautimme maisemista ja söimme eväitä. Odottelimme myös kahta leijasankaria, jotka olivat päättäneet nostaa leijat ilmaan, noin puolessa välissä Ullstindeniä. Kyseessä olivat siis Miska ja Eemil. Kiipeäminen on suhteellisen rankkaa hommaa ja tuulen avulla kapuamiseen on suuri houkutus. Kääntöpuolena leijailussa on se, että leijatavaroista tulee lisää kannettavaa ja on olemassa riski, että tuuli ei olekaan sopiva leijalautailuun. Pojat kantoivatkin leijakamat urhoollisesti 500 m korkeuteen ja pääsivät niillä melkein ylös asti, mutta tuuli teki tepposet ja heikkeni ennen toppia. He kävelivät loput, koska meillä oli heidän eväänsä, emmekä halunneet tuoda niitä alaspäin. 

Miska ja Eemil tulossa ylös Ullstindeniä leijoilla.

Aleksi, Arttu ja Minta Ullstindenin huipulla.

Vaikka laskijoita oli ollut paljon, löysimme puhtaat linjat. Lumi oli mahtavaa, joten päätimme Aleksin kanssa kiivetä vielä viereisen nyppylän päälle ja laskea sieltä autoille. Muut laskivat suoraan parkkipaikalle. Tämä oli monelle meistä ensimmäinen päivä talvella Pohjois-Norjassa ja se teki kyllä täydellisen ensi vaikutelman.

Lumilippa Ullstindenillä. Lumilipat voivat olla paljon isompiakin.

Seuraava päivä oli melko samanlainen, mutta uutta lunta ei ollut tullut, joten kohteeksi valikoitui vähemmän suosittu mäki Gorzelvtinden (1072). Täällä oli jo hiukan jyrkempää, joten lumivyöryvarusteet piti olla mukana. Lumivyöryjä näkyi kaikkialla, kun ajeli autolla vuorien välissä. Lumimyrskyn jälkeen vuorille oli kerääntynyt paljon lunta, jota aurinko lämmitti tehokkaasti. Lumen lämmetessä se muuttuu raskaammaksi ja sitoutuu huonommin alempiin lumikerroksiin, jolloin painovoima tekee tehtävänsä ja lumi valuu alas.

Aleksi ja Mikko Gorzelvtindenin rinteessä.

Gorzelvtindenillä oli kyllä jälkiä, mutta niitä oli vähemmän. Tämä sopi meille hyvin, koska ylös löytyi valmis hiihtoura ja alaspäin tultaessa oli vielä puhdasta seinää laskettavana. Alhaalla lumi oli hyvin märkää ja raskasta, mutta n. 500 m korkeudessa se alkoi olla täydellistä puuteria. Nousu oli raskas, mutta maisemat ja tuleva lasku mahtavassa puuterissa motivoivat jatkamaan. Pääsimme lopulta ylös ja vaihdoimme kuivat aluspaidat ylhäällä, mikä oli kyllä ykkösvinkki. Opimme tämän tempun edellisenä päivänä norjalaisilta Ullstindenillä. Lasku alas oli parasta lunta, mitä olin ikinä laskenut ja jyrkkyyskin oli miellyttävät 25–30 astetta. Ylöspäin mentäessä hymyilytti, koska maisemat ja lumi olivat naurettavan hyvät, mutta alaspäin mentäessä suorastaan nauratti.

Mikko ja Aleksi tarkistamassa reittiä Gorzelvtindenille.

Artulla ja Mikolla on kuivien paitojen vaihto kesken Gorzelvtindenin huipulla.

Seuraava päivä olikin sitten harmaa ja pilvinen. Tämän oli tarkoitus olla siis lepopäivä, mutta toisin kävi. Ullstindenin parkkipaikan vieressä oli isot pellot, jotka soveltuivat leijalautailuun, niin päätimme mennä sinne vähän kevyesti leijailemaan ja välttää kiipeämistä lihasvoimin. Suunnitelmana oli kiivetä tuulen avulla ylös Svarvarfjelletin (539) päälle, missä olisi laakeaa maastoa, joka sopii hyvin leijalautailuun. No tuuli oli pelloilla olematon, joten päätimme lähteä kiipeämään korkeammalle, jotta löytäisimme vähän tuulta. 3 km myöhemmin löysimme tuulta Aleksin kanssa. Tuuli olikin ylempänä melko kova ja puuskainen. Sen kanssa olisimme voineet elää, mutta lumi oli märkää ja jarrutti menoa kovasti. No muutkin tulivat pikkuhiljaa ylöspäin, mutta heiltä puuttui pumppu. Leijailimme heitä vastaan ja veimme pumpun, jonka jälkeen lähdimme kohti toppia. Topissa oli loistavat leijailu puitteet kuten ajattelimme, mutta lumi oli jarrulunta. Jonkun ajan jälkeen lähdimme takaisin päin katsomaan mitä Eemil, Miska ja Arttu meinasivat. Annoimme raportin tuulesta ja lumesta, niin pojat päättivät lähteä takaisin eivätkä edes tulleet leijailemaan. Sitten lopettelimme Jeskasen kanssa myös. Yritimme takaisin leijoilla, mutta alempana tuuli lakkasi ja laskimme leijamme tyylikkäästi puuhun. Takaisin meno matka oli raskas, koska reitti oli loivaa eikä lumi luistanut.

Mikko ja Aleksi Svarvarfjelletin huipulla leijailemassa.

Seuraava päivä oli sitten omalle kohdalla todellinen lepopäivä, myös Aleksi ja Arttu pitivät taukoa. Miska, Minta ja Eemil lähtivät Lyngenin puolelle tuulen ja hyvän maaston perässä. Reissu vaikutti lupaavalta, mutta tuuli loppui juuri evästauon aikana. Kävimme Aleksin kanssa kaupassa ja vein rikkoutuneet vaatteeni Tromssaan suutarille. Sain takin vetoketjun korjattua ja housut paikattua. Kävimme myös Rema 1000 ruokakaupassa. Pari ruokaa ja vähän aamupalaa 6 hengelle maksoi reilu 200e. Norjassa kaikki on vähän kalliimpaa korkea arvolisäverotuksen takia.

Lepopäivä teki ihmeitä ja sen jälkeisenä päivänä oli energinen fiilis. Nyt kohteena oli Finnlandsfjellet, eli suomennettuna suomen vuoret. Tuuli oli etelästä, eikä parkkipaikalta ollut pitkä matka puuttomalle alueelle, joten kyseessä oli oiva leijalautailu kohde. Maastokin oli kohtalaisen loivaa, joten leijalautailu olisi helppoa ja mukavaa. Pilvet olivat melko alhaalla, mutta puurajan yläpuolella, joten päätimme mennä. Leijalautailu voi olla vaarallista huonolla näkyvyydellä, jos pilvet ovat puurajan tasolla, niin silloin ei kannata mennä. Loppujen lopuksi keli ja tuuli olivat aika hyvät. Tuuli oli melko kova, joten mun 12 m2 leija oli aika iso tuohon keliin, mutta sain mukavia liitäviä hyppyjä. Tein itseasiassa uuden ennätyksenkin Surfr-sovellukseen (sovellus mittaa hyppyjen korkeuksia), mutta se oli miltei huijausta, koska kun tuuli on mäkeä pitkin alhaalta ylöspäin, niin leijalla hyppääminen on todella helppoa. Lisäksi rinteessä saa liitäviä hyppyjä alamäkeen päin, näitä hyppyjä Surfr harvoin rekisteröi, koska tekniikka eroaa hiukan perinteisestä hypystä, siksi kutsun niitä ennemminkin liidoiksi. Liidossa voi pysyä ilmassa todella kauan, jos tuuli on sopiva ja rinteen kulma on tarpeeksi jyrkkä. 

Arttu ja Aleksi nousemassa Finnlandsfjelletille.

Leijalautailijat Finnlandsfjelletillä.

Sessari jäi melko lyhyeksi, koska lumisade alkoi voimistua. Palasimme kämpille ja ajattelimme mennä takaisin samalle vuorelle, mutta pohjoispuolelle, koska tuuli vaihtuisi päivän aikana 180 astetta. Menimme sinne Eemilin, Miskan ja Artun kanssa, Aleksi ja Minta jäivät kämpille. Paikka vaikutti hyvältä, mutta kivet näkyivät siellä täällä. Erikoista Norjassa oli se, että lumitilanne saattoi vaihdella paljon hyvinkin pienellä alueella. Kiipesimme ylemmäs, jotta löytäisimme sopivan launch-paikan leijailuun, mutta kun pääsimme sopivaan paikkaan, alkoi pilvet vyöryä päälle ja hetken päästä näkyvyys oli kadonnut täysin. Odotimme noin puoli tuntia, jos keli kirkastuisi, mutta näin ei tapahtunut. Laskimme sitten varovasti takaisin autolle kiviä väistellen.

Miska päivän toisella sessarilla. Odotellaan, että näkyvyys paranisi.

Viimeinen kokonainen päivä norjassa vaikutti hyvältä. Oli luvattu aurinkoa ja selkeää säätä, mikä on harrastamismielessä ehkä tärkein elementti. Valitsimme kohteeksi Rassevarrin(1166), tämä oli reissun korkein huippu. Keli oli vähän pilvinen, kun saavuimme parkkipaikalle. Parkkipaikkakin oli vähän erikoinen. Vapaalaskijoita oli parkkeerannut erään maatalon pihaan, mistä kiipeäminen sitten alkoi. Lumi oli todella kovaa, koska nyt oli pakkasta ja edelliset päivät olivat olleet plussa puolella. Matkanteko sujui myös kevyesti, koska sukset luistivat hyvin kovalla alustalla. Pehmeää lunta alkoi löytyä n. 300 m korkeudesta, mutta meidän edessämme oli norjalainen tyttöporukka, jotka tekivät meille latua pehmeään hankeen. On huomattavasti kevyempää nousta valmista latua ylöspäin, kuin tehdä sitä ensimmäisenä koskemattomaan lumeen, Noin 500 m korkeudessa lumi alkoi taas kovettua, tuuli oli pyyhkinyt kaiken pehmeän lumen pois. Pehmeääkin löytyi vielä painaumista ja harjanteiden takaa, jotka olivat tuulelta suojassa. Eemil ja Miska olivat taas toiveikkaana pakanneet leijat mukaan. Pojat jäivät virittämään leijoja puurajalle ja muut jatkoivat kiipeämistä. Hetken päästä kuuluu Miskan huudot ”Nähdään sitten huipulla” ja hän liukuu ohitsemme tuulen voimalla. Hetken päästä Eemil tulee kanssa, mutta ei aivan yhtä vauhdikkaasti. Eemilillä oli 6 m2 leija, kun Miskalla oli 8m2. Pojat kiipesivät vähän matkaa, pakkasivat leijat ja laskivat takaisin puurajalle. Emme huomanneet heidän laskuaan, koska nousimme juuri yhden harjanteen toiselta puolelta, kun he laskivat alas. Huomasimme hetken päästä, kun Miska oli tulossa taas ylöspäin. 

Eemil nousemassa ylös Rassevarria.

Miska nousemassa ylös Rassevarria.

Me lihasvoimalla nousijat ohitimme norjalaiset tytöt ja vauhti sen kuin kiihtyi. Enää emme voineet hidastaa, koska meidän oli päästävä ennen heitä huipulle. Huipulle menevät reitti ei ollut ihan selkeä ja norjalaiset kysyivätkin meiltä varmistusta, että olemmeko samoilla linjoilla nousureitin suhteen. Pääsimme lopulta ylös huipulle ja matkaan meni aikaa noin 3 h, mikä oli selvästi nopein nousumme tähän mennessä. Liekkö suoritukseen vaikuttanut olosuhteet tai pieni kilpailu norjalaisten kanssa. Huipulle emme jääneet ihmettelemään liian pitkäksi aikaa, koska oli melko kylmä ja tuuli. Nousureitin epäselvyyden takia leijailijatkaan eivät ihan huipulle asti tulleet, vaan pakkasivat leijat alempana ja laskivat alas. Lumi oli niin vaihtelevaa, että lasku mielessä huiputus ei ollut järkevää, mutta hyvä fiilis huiputuksesta tuli. Laskimme alas puurajan ohi pienelle mökille, jonka näimme nousun aikana. Se vaikutti vähän autiotuvalta, mutta oli kuitenkin lukossa. Söimme siinä eväät ja lähdimme paluumatkalle. Viimeiset 200 laskumetriä olivat hirveät, koska lumi oli aivan betonia. Kaikki selvisivät kuitenkin ehjin nahoin autoille, mikä oli pääasia.

Arttu, Mikko, Aleksi ja Minta Rassevarrin huipulla.

Viimeinen päivä oli kanssa hiukan vaihtelevaa säätä ja päätimme pysähtyä Kilpisjärvelle leijalautailemaan, jos olosuhteet olisivat otolliset. No tuuli oli hiukan heikko, mutta Arttu lähti urheasti kokeilemaan. Me muut katselimme autoista, kun Arttu pääsi isolla 13m2 leijalla kevyessä tuulessa. Lopulta Miska ja Eemilkin menivät. Itse en jaksanut, kun Aleksi sanoi, ettei jaksa. Tässä oli jo 9 harrastuspäivää takana, niin olin fyysisesti aivan loppu. No annoimme pojille radiopuhelimet ja pidimme itse yhden. Katselimme autoista ja selostimme tapahtumia radiotaajuksille. Pojat kävivät Jehkaksen kurussa hyppimässä ja Arttu kävi aivan topissa. Hieno leijalautailupäivä siis. Itse nautin myös vain katselemisesta. Tästä jatkoimme takaisin Kolariin ja siitä muutkin kohti kotejansa. Olin täysin valmis lepäämään ja arjen askareisiin. Seuraava viikko tuntui jotenkin todella arkiselta ja seesteiseltä. Olin täysin valmis kesään, kun loma oli ollut niin mahtava.

Airbnb majoituksessa oli 2 kissaa, jotka tulivat erittäin tutuksi viikon aikana. Tämän kissan nimi oli Fidel, joka tuli herättämään aamulla, jos ovi oli auki.